Masennus

Se on se pitkäaikaissairaus, jonka kanssa elän. Masennusjaksoja on ehkä harvoin ja ne ovat ehkä lyhyitä, jos hoidan itseäni hyvin. Mutta toistuva masennus, se minulla sittenkin on.

Aika

Elän sellaista vuodenaikaa, jota olen aina pitänyt parempana kuin muita. Samaan aikaan on kuitenkin niin, että tämä on aika, jona uhkaan katkeroitua ihan mistä lie ja lisäksi itkettää joka päivä. Ei koko päivän, mutta joka päivä. En tiedä onko se estrogeeni, joka on todella vaarallista kamaa (mutta joka ei ole ennen tuottanut tällaista reaktiota) vai onko se kemiallinen epätasapaino vai voiko se olla jotain vakavampaa. Joka tapauksessa mun kuuluisi olla onnellisempi kuin nyt olen. En vaan tiedä miten sinne pääsee.

Välillä mietin, että on aika raskasta kiihtyä nollasta sataan sekunnissa. Siis se, että oon välillä tosi tosi tyytyväinen ihan kaikkeen ja välillä tuntuu siltä, että on raskaita sydänsuruja ja vihaan paitsi elämääni myös itseäni ja maailmaa. Sitten muistan, että terapeutti kysyisi lempeästi, että miksi minua harmittaa olla spontaani. Ja sitten mä vastaisin, että ei mua niin se harmita, vaan harmittaa, en tiedä edes mikä. Mut jotenkin välillä haluisin olla toisenlainen. Vaikka nojoo, okei, en mä kyllä vaihtaisi. Näin on hyvä.