Välillä mietin, että on aika raskasta kiihtyä nollasta sataan sekunnissa. Siis se, että oon välillä tosi tosi tyytyväinen ihan kaikkeen ja välillä tuntuu siltä, että on raskaita sydänsuruja ja vihaan paitsi elämääni myös itseäni ja maailmaa. Sitten muistan, että terapeutti kysyisi lempeästi, että miksi minua harmittaa olla spontaani. Ja sitten mä vastaisin, että ei mua niin se harmita, vaan harmittaa, en tiedä edes mikä. Mut jotenkin välillä haluisin olla toisenlainen. Vaikka nojoo, okei, en mä kyllä vaihtaisi. Näin on hyvä.