Sen jälkeen kun mä tein liikaa töitä ja sairastuin työuupumusperäiseen masennukseen mä olen käynyt kolme vuotta terapiassa. Sen jälkeen kun mä olin seitsemän vuotta parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei koskaan sanonut rakastavansa minua, mä olen käynyt kolme vuotta terapiassa. Sen jälkeen kun mä olen viimeksi lyönyt ketään, mä olen käynyt kolme vuotta terapiassa. Sen jälkeen kun mä laihduin viikossa kolme kiloa ja olin huolissani itsestäni ja äiti sanoi sen olevan hyvä alku, sen jälkeen mä olen käynyt kolme vuotta terapiassa. Sen jälkeen kun mä olen viimeksi lyönyt ketään, mä olen käynyt kolme vuotta terapiassa.

Ensirakkaus

Ensirakkauteni soitti juuri. Tukevassa humalassa, kuten asiaan kuuluu, sellaisen "mitä kuuluu Marja-Leena" -tyyppisen puhelun. Puhelun pääasiallisena sisältönä oli se, että mä olin hänen ensirakkautensa. Lisäksi hän pyysi anteeksi kaikkia menneitä pahuuksiaan ja kertoi muuttuneensa.

Mahtavia kliseitä, mutta kerrottuna äänellä, joka on ollut minulle rakkainta maailmassa, kaikesta huolimatta. Ja puhetta, jossa hän kertoo muistavansa mun isän, joka teki itsemurhan muutama vuosi sitten. En muista milloin viimeksi joku olisi sanonut pitäneensä mun isästä. Ei isästä ole tapana sillä tavalla puhua, mutta ensirakkauteni oli tosissaan. Täysin tosissaan. Se on melkein kuin isäni olisi vielä elossa ja viimeisiä vuosiaan paremmassa kunnossa. Itsehän muistan hänet ensisijaisesti viimeisistä vuosista, mikä on kurjaa ja surullista.

Ihana mekko ja kauniit sääret

Tänään olin niin nätti, etten voinut tulla kotiin. Soitin ystävälle ja päädyimme samaan kahvilapöytään tekemään töitä, ja jotain töiden tapaisia. Istuessani siellä tajusin olevani tosi tyytyväinen oloihini ja jäin sitten vain ihmettelemään, että olikohan se vain se ihana sokeri juuri syömästäni pullasta, vai noinko on, että olen tosi tyytyväinen elämääni ja sen suhteen tekemiini päätöksiin.

Rakastan kaikkea tänään.

Eilen ymmärsin, että ainakin kolme itkua on vielä itkemättä liittyen sellaiseen ihmiseen, jonka merkitystä itselleni olen erosta lähtien halunnut vähätellä. Elämä ja tunteet ovat kyllä ihmeen itsepintaisia, ei sille mitään mahda.

Lisäksi sanallistin itselleni ja ystävälle erään päätöksen, joka on käytännössä tehty jo aikaa sitten. Nyt en aio enää harmitella sitä. En laske heilastelun kierroksia ellei huvita, ja harvoin huvittaa. En laske heilastelun kierroksia siitäkään huolimatta, että se aiheuttaa pakkien saamista sellaisissakin tilanteissa, joissa en itsekään olisi kauhean kiinnostunut. Katson jutut loppuun. No, näillä mennään nyt sitten. Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä..

Joskus vituttaa tai sitten ei

Tänään huomaan, että elämääni voi kuvata erilaisin tavoin. Kiroilen, mutta vaikutan onnelliselta, koska olenkin. Illalla ravintolapöydän toisella puolella ollut sanoi, että hän haluaisi syödä sitä, mitä mä syön, tarkoittaen lääkkeitä. Totesin, että mä syön vain ruokaa, ei muuta. Hänellä on terapia alkamassa, itselläni ohi, jo aikaa sitten.

Välillä kun olen surkeana ajattelen, että pitäisi palata terapiaan, kun ei se tehonnut. Mutta parasta olisi, jos osaisin muistaa, että ei se terapia taio suruja pois. Se vain antaa edellytykset käsitellä niitä. Sellaiset, jotka toiset ovat saaneet lapsuudesta ja me muut joudumme sellaiset itse hankkimaan. Nykyisin mulla on.

Arvostan kauheasti niitä vuosia, jotka ovat takanapäin. Ja niitä tulevia.

Miksi sitten?

Useampi blogihanke on jäänyt käynnistymättä, koska nimen valitseminen tuntuu jotenkin tosi lopulliselta. Vohveleista kirjoitan nyt siksi, että vaikka vohvelirauta on vähän rikki, osaan silti paikallistaa sen residenssistäni. Lettupannu on hävinnyt. Siksi aamiaisvieraille tarjoillaan nykyisin köyhiä ritareita tai vohveleita. Viimeksi kun oli viikonloppuisia aamiaisvieraita kävi niin, etten ollut käynyt kaupassa eikä leipää siis ollut. Lupasin lettuja, mutta lettupannu oli hävinnyt. Saivat tyytyä vohveleihin. Onks tää sitä sellasta elämänhallintaa? Oon kai joskus kuullut siitä juttuja, muistelen.

Kokeiluluonteisesti

Kirjoitin eilen entisen elämän blogiin ja muistin, että tämä on yksi tavoista kokea vahvemmin. Mazzarella kirjoittaa jossain, että kun kurssilaiset saivat kirjoituskurssin tehtäväksi pitää päiväkirjaa, heidän kokemuksensa yllättäen terävöityivät, kun he ryhtyivät sanallistamaan niitä. Pitkään olen sanallistanut lähinnä statuksen tai tekstiviestin mittaista elämää. Tämä voisi olla paremmaksi mielelle, luulen. Kokeilen.