Tänään huomaan, että elämääni voi kuvata erilaisin tavoin. Kiroilen, mutta vaikutan onnelliselta, koska olenkin. Illalla ravintolapöydän toisella puolella ollut sanoi, että hän haluaisi syödä sitä, mitä mä syön, tarkoittaen lääkkeitä. Totesin, että mä syön vain ruokaa, ei muuta. Hänellä on terapia alkamassa, itselläni ohi, jo aikaa sitten.
Välillä kun olen surkeana ajattelen, että pitäisi palata terapiaan, kun ei se tehonnut. Mutta parasta olisi, jos osaisin muistaa, että ei se terapia taio suruja pois. Se vain antaa edellytykset käsitellä niitä. Sellaiset, jotka toiset ovat saaneet lapsuudesta ja me muut joudumme sellaiset itse hankkimaan. Nykyisin mulla on.
Arvostan kauheasti niitä vuosia, jotka ovat takanapäin. Ja niitä tulevia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti