Eilen ymmärsin, että ainakin kolme itkua on vielä itkemättä liittyen sellaiseen ihmiseen, jonka merkitystä itselleni olen erosta lähtien halunnut vähätellä. Elämä ja tunteet ovat kyllä ihmeen itsepintaisia, ei sille mitään mahda.

Lisäksi sanallistin itselleni ja ystävälle erään päätöksen, joka on käytännössä tehty jo aikaa sitten. Nyt en aio enää harmitella sitä. En laske heilastelun kierroksia ellei huvita, ja harvoin huvittaa. En laske heilastelun kierroksia siitäkään huolimatta, että se aiheuttaa pakkien saamista sellaisissakin tilanteissa, joissa en itsekään olisi kauhean kiinnostunut. Katson jutut loppuun. No, näillä mennään nyt sitten. Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä..

Joskus vituttaa tai sitten ei

Tänään huomaan, että elämääni voi kuvata erilaisin tavoin. Kiroilen, mutta vaikutan onnelliselta, koska olenkin. Illalla ravintolapöydän toisella puolella ollut sanoi, että hän haluaisi syödä sitä, mitä mä syön, tarkoittaen lääkkeitä. Totesin, että mä syön vain ruokaa, ei muuta. Hänellä on terapia alkamassa, itselläni ohi, jo aikaa sitten.

Välillä kun olen surkeana ajattelen, että pitäisi palata terapiaan, kun ei se tehonnut. Mutta parasta olisi, jos osaisin muistaa, että ei se terapia taio suruja pois. Se vain antaa edellytykset käsitellä niitä. Sellaiset, jotka toiset ovat saaneet lapsuudesta ja me muut joudumme sellaiset itse hankkimaan. Nykyisin mulla on.

Arvostan kauheasti niitä vuosia, jotka ovat takanapäin. Ja niitä tulevia.

Miksi sitten?

Useampi blogihanke on jäänyt käynnistymättä, koska nimen valitseminen tuntuu jotenkin tosi lopulliselta. Vohveleista kirjoitan nyt siksi, että vaikka vohvelirauta on vähän rikki, osaan silti paikallistaa sen residenssistäni. Lettupannu on hävinnyt. Siksi aamiaisvieraille tarjoillaan nykyisin köyhiä ritareita tai vohveleita. Viimeksi kun oli viikonloppuisia aamiaisvieraita kävi niin, etten ollut käynyt kaupassa eikä leipää siis ollut. Lupasin lettuja, mutta lettupannu oli hävinnyt. Saivat tyytyä vohveleihin. Onks tää sitä sellasta elämänhallintaa? Oon kai joskus kuullut siitä juttuja, muistelen.

Kokeiluluonteisesti

Kirjoitin eilen entisen elämän blogiin ja muistin, että tämä on yksi tavoista kokea vahvemmin. Mazzarella kirjoittaa jossain, että kun kurssilaiset saivat kirjoituskurssin tehtäväksi pitää päiväkirjaa, heidän kokemuksensa yllättäen terävöityivät, kun he ryhtyivät sanallistamaan niitä. Pitkään olen sanallistanut lähinnä statuksen tai tekstiviestin mittaista elämää. Tämä voisi olla paremmaksi mielelle, luulen. Kokeilen.